Abdulla Tukay Vedenhaltijan kampa

Kesäaurinko paahtoi kuumasti, päätin mennä lammelle uimaan.
Minä poiskin, hypin ja sukelsin ja innostuin leikkiin huimaan.
Pari tuntia vedessä viilenin, olin suojassa hellesäältä,
mutta tiesin: “Kuuma on heti taas, kun lähden kotiin täältä.”
Nousin rannalle. Äkkiä värähdin, seisoin yksin hietikolla,
ja oudosti alkoi pelottaa siinä rannalla autiolla.
Puin vaatteet ja tein jo lähtöä, kun katsandin laiturille:
jokin olento, naisen näköinen, oli istahtanut sille.
Hänen tukkansa oli kuin putous ja välkkyi auringossa,
ja kultaista kampaa kuljetti hän hiustensa aallokossa.
Minä lymysin puiden varjossa ja tuijotin kummaa naista,
tuskin hengitin, sillä en milloinkaan ollut nähnyt samanlaista.
Hän tukkansa suori ja palmikoi — ja äkkiä sukelsi veteen,
ja sitten katosi aaltoihin, jäi vain renkaita laiturin eteen.
Hiivin hiljaa ja varoen lähemmäs: jokin kirkas lankuilla hohti.
Kultakampa! Halusin saada sen ja harppasin aarretta kohti.
Hetken epäröin, taakseni katsahdin: “Ei kai minua näe kukaan…”
Sitten äkkiä juoksuun säntäsin — kultakamman nappasin mukaan!
Minä juoksin, juoksin ja läähätin ja pian en nähnyt mitään,
koko suuntavaistoni kadotin, en tiennyt länteen vai itään.
Sitten uskalsin katsoa taakseni: Voi minua onnetonta!
Veden olento jahtasi minua! Oli juoksu jo ponnetonta.
“Hei, pysähdy!” olento kiljaisi. “Otit jotain joka on minun!
Sinä varastit! Kultakampani ei taatusti ole sinun!”
Niin me juoksimme tietä eteenpäin, peräkanaa hullun lailla,
eikä ainuttakaan ihmistä edes näkynyt lähimailla.
Kylänraitille pian jo saavuttiin, silloin heräsi koirien joukko:
“Hau-hau, vou-vou”, se louskutti, kaikui jokainen kuja ja loukko.
Veden olento säikkyi ja perääntyi, sitten alkoi hillitön ajo,
nainen pakeni koiria kauhuissaan, kunnes näkyi jo lammen kajo.
Olin selvinnyt, uskalsin manailla: “Siitä sait, senkin ilkeä muori!
Kultakammalla et enää milloinkaan sinä kaislatukkaasi suori”
Tulin kotiin ja kerroin äidille, kultakamman hänelle näytin.
Olin väsynyt, hirveän nälkäinen, monta kertaa lautasen täytin.
Äiti säikähti, vaikeni kokonaan, otti kamman ja talteen pani.
Hän varmasti pahaa jo aavisti, kun sai kuulla kokemastani.
Tuli ilta ja laski jo aurinko, pian unohtui huoli ja juoksu.
Omaan sänkyyni kävin nukkumaan, tuntui tuvassa raikas tuoksu.
Silti levottomana kääntyilin yön hämyssä peitteeni alla,
ihan turhaan laskin myös lampaita, uni tullut ei huijaamalla.
Silloin joku koputti ikkunaan: “Kop-kop!” Olin liikkumatta.
Äiti havahtui myös: “Kuka siellä on? Näin yöllä ja kutsumatta?”
“Olen vedenhaltija lammelta. Anna kultainen kampani tänne!
Sen poikasi minulta varasti! Heti palauta ryöstämänne!"
Kuun valoa lankesi lattiaan, kun kurkistin peittoni alta,
huusin äitiä, rukoilin jumalaa: “Minut pelasta hakijalta!”
“Kop-kop!” yhä jytisi ikkunaan, jossa häämötti vetinen tukka.
Näky kaamea sydäntä kylmäsi, olin varma: nyt perii hukka!
Silloin äiti ikkunan raosta sen kultaisen kamman heitti,
ja haltija kääntyi ja juoksi pois, kohta hämärä hänet peitti.
Kesäyössä ei minulle kuitenkaan vielä annettu unirauhaa:
äiti minua haukkui ja nuhteli — toru vieläkin päässä pauhaa.
Kesäpäivän kauhea seikkailu läksyn opetti aikamoisen:
enää koskaan minä en halua tavaroita kenenkään toisen.

Abdulla Tukay (1886-1913) on tataarien kansallisrunoilija. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana tuottaa laajan kirjallisen tuotannon, joka käsittää runojen lisäksi mm. satuja, tarinoita, aforismeja. Lisäksi hän toimi kääntäjänä ja toimittajana kirjoittaen kriittisiä artikkeleita yhteiskunnallisista asioista. Häntä pidetään nykytataarin kielen ja kirjallisuuden perustajana. Hänen tuotantonsa inspiroi edelleen taiteen eri aloja.
Abdulla Tukayn useista runoista on tullut tataarien keskuudessa klassikkoja, joita monet osaavat ulkoa. Runojen rikas kieli ja soinnikkuus kiehtoo niin aikuisia kuin lapsiakin. Saturunoelma Su anasi on yksi tunnetuimmista. Se perustuu maalaispojan kertomukseen ja ilmestyy nyt ensimmäisen kerran suomeksi.

Tataarit on yleisnimitys monille turkinsukuisille kansoille. Suomessa on noin 800 hengen tataarinkielinen, islaminuskoinen vähemmistö, josta suurin osa asuu pääkaupunkiseudulla. Suomen tataarit puhuvat useimmiten myös suomea tai ruotsia, mutta ovat pyrkineet säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa.
Tataari-nimitystä käytetään yleensä tataarin kieltä puhuvasta kansasta, jonka pääasiallinen asuma-alue on Venäjän Federaatioon kuuluva Tatarstanin autonominen tasavalta Ural- vuoriston länsipuolella, Volga- ja Kama-jokien yhtymäkohdassa. Tataareja asuu Venäjällä 5,5 miljoonaa, noin kolmannes Tatarstanissa. Entisen Neuvostoliiton alueilla ja muualla maailmassa tataareja asuu pieninä yhteisöinä noin 2,5 miljoonaa. Tatarstanin pääkaupunki on Kazan, yliopistokaupunki ja tataarikulttuurin keskus.
Tataarien kieli ja kulttuuri perustuvat yhteisturkkilaiseen perinteeseen, johon ovat voimakkaasti vaikuttaneet islamilaisuus ja persialainen kulttuuri. Yhteisturkkilainen kausi jatkui 1800-luvulle saakka, jolloin kansallistunne alkoi nostaa päätään. Sen myötä kehittyivät tataarin nykykieli ja — kirjallisuus. Tataarin kieli kuuluu turkkilais-tataarilaisten kielten länsiturkkilaiseen
haaraan; nykykieltä kirjoitetaan pääasiassa kyrillisin ja Venäjän ulkopuolella joko latinalaisin tai arabialaisin kirjaimin. Kirjallisuus elää edelleen rikkaana tämän päivän Tatarstanissa.
Tataarikauppiaita alkoi tulla Suomeen, kun rautatie Pietarista Helsinkiin valmistui 1800-luvun puolivälissä. Aluksi he palasivat kauppamatkoilta Niznij Novgorodin alueen kotikyliin, mutta asettuivat myöhemmin asumaan perheittäin eri puolille Suomea. Muuttoliike jatkui Venäjän vallankumoukseen saakka. Suomen itsenäistyttyä ja uskonnonvapauslain astuttua voimaan tataarit perustivat vuonna 1925 ensimmäisen seurakunnan, jonka jäsenmäärä oli tuolloin yli 500.
Suomen tataarit puhuvat pääasiassa äidinkielenään tataarin mishääri-murretta. Kielen ja kulttuurin vaalimista tukevat mm. Suomen Islam-seurakunta, kulttuuriseura F.T.B. ry ja urheiluseura Yoduz ry. Lisäksi kiinteät yhteydet Kazaniin rikastuttavat kieltä ja kulttuuria.
Yli sata vuotta jatkunut yhteiselo muiden suomalaisten rinnalla on synnyttänyt myös uudenlaista kulttuuria. Saturunoelma Vedenhaltijan kampa rakentaa siltaa kansanrunoudesta ja perinteisestä kirjallisuudesta nyky-Suomessa asuvan tataarilapsen maailmaan.